Olen lihonnut ja se ahdistaa - uskaltaako lihoamistaan myöntää, entä saako body positivismia kannattanut myöntää lihoamisen ahdistavan?
Istuin koko alkukevään tietokoneen ääressä kirjoittelemassa blogipsotauksia valmiiksi keväälle. Lopun kevättä istuinkin sitten pöydänääressä lukemassa pääsykokeisiin. Ruokailutottumuksiani en muuttanut, ahdistustani yritin tunkea pois mielestä hemmottelemalla itseäni herkuilla ja liikkumaan en kuulemma ehtinyt tai säät eivät sitä sallineet. Minä lihoin ja minä ahdistuin. En uskaltanut myöntää lihoamistani ensin edes itselleni. Alkuun vain keksin vaa’an lukemille tekosyitä. ”Söin viime viikolla tosi huonosti, niin kyllä tää viikossa taas tasottuu”, ”mulla on menkat niin tässä on varmaankin useampi kilo sen takia ylimääräistä”, ”söin eilen illalla ravintolassa ison annoksen, niin se varmaan näkyy vielä aamun lukemassa”... kaikkea vastaavaa löytyi. Sisälläni kuitenkin tiesin sen kammottavan todellisuuden. En edes ollut kuukausiin käynyt vaa’alla ja menin sitä kokeilemaan, sillä tiesin jo lihonneeni. Silti en sitä uskaltanut uskoa. Aloin pelkäämään sitä lukua, mutta silti tahdoin aina tietää mitä se näyttää.
En muuttanut sitä miten söin, sillä ajattelin, että jossain vaiheessa mun täytyy ruveta laihduttamaan, joten nautin nyt vielä näistä karkeista ja roskaruuasta. En uskaltanut ruveta treenaamaan, sillä tiesin, etten kykene samanlaisiin suorituksiin kuin ennen. Pelkäsin sen todellisuuden kohtaamista, että kuntoni oli poissa ja tilalla yhä vaan isompi minä. Aloin myös pelkäämään sellaisten ystävien näkemistä, joita ei tule usein nähtyä. Entä jos he huomaavat? Aloin pelkäämään sellaisten vaatteiden käyttämistä, jotka olivat jo entuudestaan tiukkoja. Entä jos ne eivät enää mahdu? Asukuvia ottaesakin aloin pelkäämään, että entä jos joku huomaa minun lihonneen, entä jos minulla on kuvassa kaksari tai vatsani näyttää todella isolta? Ironisesti samalla kun ahdistukseni kasvoi, niin samalla kasvoi myös se vaa’an lukema, sillä olin vaan niin onneton. Olin niin onneton, että se lamautti minut täysin ja esti tekemästä todellisia muutoksia. Vaikka painonnousussa ei edes ollut kyse kuin muutamasta kilosta, niin jo valmiiksi iso kokoiselle se parikin kiloa lisää on iso asia.
Vaikka lopulta uskalsin myöntää painon nousuni niin itselleni, kuin muutamille ystävistäni, tuntui absurdilta, että uskaltaisin puhua siitä avoimesti blogissa. Minua pelotti myös myöntää painoni ahdistavan minua. Olen kirjoittanut blogiini kehonkuvasta ja siitä kuinka sitä omaankehoa tuli rakastaa. En minä voi myöntää sitä, etten itsekään aina pysty tähän. Voinko kirjoittaa blogiini siitä kuinka kaikkien kehojen pitäisi olla hyväksyttyjä, vaikka olisin ahdistunut omastani? Saanko myöntää omaa ahdistustani julkisesti?
Ehkä kuitenkin juuri se ahdistuksesta avautuminen on se asia, joka auttaa minua tästä pääsemään yli. Sillä onhan se hyvin lohduttavaa itsellekin kuulla muiden kamppailevan samojen ongelmien kanssa. Vaikka kukaan ei uskaltaisi kommenteissa myöntää kokeneensa näitä samoja tunteita, niin tiedän etten voi olla ainoa. Ehkä tästä on siis vähintäänkin apua jollekin toiselle. Ehkä tämä myös auttaa minua sikäli, että näytän olevani isompi kuin ahdistukseni. Uskallan kohdata tuon pelon ja asettaa itseni ehkä yhä enempi näkyville. Enkä koskaan lakannut jakamasta asukuviani, sillä vaikka minua kuinka ahdistaisi omakuvani, niin se mun viimeinen ajatus on aina kuitenkin, että mitä sitten. Koskaan en ole kokenut sellaista pelkoa tai ahdistusta, josta en olisi päässyt yli.
Mutta ei, aina minäkään en ole yhtä itsevarma, kuin kuvani kertovat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti